Kun hurrikaani Lissaboniin iski

Päivällä paistaa vielä aurinko ja aika kuumasti paistaakin. Suoritan perinteisiä lauantairituaaleja, nukun myöhään, haen kahvikioskista kahvia ja kävelen sen kanssa puistoon, jossa levitän viltin ja asettaudun lukemaan kirjaa kukkivan puun alle. No itseasiassa joudun vaihtamaan paikkaa toiselle puolelle puistoa, koska viereen tulee viisilapsinen perhe, joka on niin äänekäs että korviin sattuu vielä kahden tunnin päästäkin. Miksi kukaan hankkii VIISI lasta, mumisen itsekseni ja vaihdan paikkaa sille puolelle missä joku komea mies pitää juuri puistojoogaa. 
Samaisessa puistossa tapaamme usein ystäväni kanssa, joka toinen kerta juoksemme ja haaveilemme personal trainerista, sitten joka toinen kerta juomme viiniä ja haaveilemme kotimatkalla haetusta take away -pizzasta. 

Illan tullen puhelin alkaa piippailla: sinne on kuulemma tulossa kamala myrsky, hurrikaani, ystävä viestittää Suomesta. Sitten toinen: olet niin pieni, älä lennä tuulen mukana. Uutiset kertovat siitä että pian iskee pahin myrsky sataanseitsemäänkymmeneen vuoteen ja olikos meillä jossain kynttilöitä jos sähköt menevät pois päältä. Päätän varustautua myrskyyn lataamalla kaikki laitteet tappiin asti ja sulkemalla ikkunat. Teen ison kulhollisen tulista tomaattipastaa josta söisi ainakin kaksi päivää, sitten asettaudun sängylleni katsomaan elokuvaa keski-ikäisen pariskunnan lapsettomuushoidoista. 

Kun olen vahingossa syönyt kaiken pastan, puhelin piippaa vielä. Meillä on hurrikaanidinner, tehdään juuri pastaa ja on viiniä, tuu, viestittää lähellä asuva ystävä. Ulkona on alkanut sataa ja tuulla, otan viinipullon, yöpaidan ja Uberin, suuntana ystävien koti.

Tuulee kovasti, katuvalot menevät kerran pois päältä ja hetken päästä takaisin päälle ja sataa vähän vettä. Me istumme sisällä pastakulhojen ja viinilasien kanssa ja puhumme naiskirjailijoista, työasioista ja siitä, miltä tuntuu nähdä 9/11 isku livenä työmatkalla. Viimeiseen puheenaiheeseen en osaa tietysti sanoa mitään. Ystäväpariskunta on kutsunut myös paikalle ihmisen, jonka kanssa en ole tullut toimeen enää viimeisen vuoden aikana. Olipa kiva nähdä, poskipussaan lähtiessä ja tällä kertaa olen ihan rehellisesti sitä mieltä. On jotenkin rauhoittavaa selvittää selvittämättä jääneet asiat ihmisten kanssa ja joutua yhä vähenemissä määrin pakenemaan kadun toiselle puolelle tällaisia tyyppejä kohdatessaan. 

Puoli kahdelta yöllä sade on lakannut. Kotikulmille päästyäni huomaan elämän palanneet normaaliksi myrskyn jälkeen. Kaksi miestä istuu märällä puiston penkillä oluet käsissään ja alakerran baarin edessä on takseja ja ihmisiä. Menen nukkumaan ja herään seuraavana aamuna auringonpaisteeseen.

Täähän oli kun vaalit: isoja lupauksia ja sit ei tapahdu mitään, sanoo paikallinen kaverini. 
(Tietysti olimme oikeasti onnellisia siitä että hirmumyrskyä ei meidän kulmille tullut). 

—-