Elämänmuutos: Kun opin haaveilemaan
Joskus hyvin pieni asia voi muuttaa suuntaa suuresti.
Minulle se oli pieni paperilappu 90-luvulla.
—-
En malttanut odottaa, että pääsisin sieltä pois.
Luin kirjoja joissa ihmiset istuivat kahviloissa puhumassa elämästä. Siellä missä minä asuin, oli yksi konditoria, jossa oli kaksi mummojen valtaamaa asiakaspaikkaa. Olisin halunnut asua New Yorkissa, kuten kirjeystäväni Nellie, jonka lähettämissä kimalleliimalla koristelluissa kirjekuorissa oli aina mukana kasa värikkäitä glittertähtiä ja allekirjoituksena Have fun, xoxo Nellie.
Nellie asui Flushingissa, joka edusti minulle jotain yhtä hienoa kuin Mad About You –sarjassa vilahtelevat näkymät Manhattanista.
Katsoin sarjaa joka perjantai ja haaveilin olevani aikuisena huolettomiin kauluspaitoihin pukeutuva uranainen, jolla on quick-witted aviomies. Sen termin katsoin sanakirjasta ja tiesin jo silloin että se on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ihmisissä.
Myöhemmin opin että Flushing ei sijaitse Manhattanilla (ja etten näytä hyvältä kauluspaidoissa). Ihmisiä, joilla on nopea reakointikyky ja aina jotain komediasarjamaisen hauskaa sanottavaa, löysin vuosikausia myöhemmin eräältä työpaikalta.
Olisin halunnut olla suurkaupunkilapsi, joka matkustaa yksin tunnin metrolla kouluun ja jolle on illallisena valmishampurilainen mikron päällä. Minun kouluni oli kävelymatkan päässä ja kotona odotti aina terveellinen kotiruokaillallinen koko perheen kanssa.
Painomusteen tuoksusta muistan aina Seventeen -lehden lähikirjastossa, jossa se oli köytetty kiinni hyllyn reunaan varkauksien estämiseksi. Lehden viimeisellä sivulla esiteltiin kekseliäästi pukeutuvia teinejä ympäri Amerikkaa ja se oli inspiroivinta mitä olin ikinä nähnyt.
Pelkäsin jostain syystä paljon sitä, etten ikinä pääsisi pois niistä pienistä kuvioista. Lama-ajan lapsena en osannut kuvitellakaan että voisin joskus matkustaa itse New Yorkiin tai ostaa Seventeenin joka kuukausi ja lukea sitä kaupunkiasunnossani. En oikeastaan uskaltanut haaveilla mistään konkreettisesta.
Kuudennen luokan päästötodistuksen väliin opettajani oli laittanut kaksi karkkia ja lapun jossa luki:
Pystyt mihin tahansa.
Varhaisteinille, jolla on huono itsetunto, se on vähän sama kun joku kertoisi sinun olevan maailman paras ihminen. Tietenkään en kertonut kyseisestä lapusta kenellekään. Karkit söin ja ajattelin: no emmäätiiä, ehkä sit.
(Sen jälkeen tosin oli kausi, jolloin luin kirjaa narkkareista saksalaisella metroasemalla ja fanitin itsetuhoisia grungeartisteja. Se muutti unelmani hetkeksi ihan toisenlaisiksi).
Jostain jäi kuitenkin takaraivoon ajatus siitä, että ehkä voisin alkaa haaveilla asioista, joita haluaisin tehdä, sitten isona. Että ehkä minusta sittenkin tulisi vielä jotain, joskus, jossain. Tämän pienen asian tajuaminen oli iso muutos.
How I Met Your Motherista tuttuun tapaan haluaisin sanoakin past-Saaralle ja future-Saaralle samat asiat:
Ihan hyvin kaikki menee. Ja sille yhdelle ala-asteen opettajalle: Kiitos.
—-
I still remember a note I got in the 90`s. It was from my teacher and it said:
You can do anything.
12 Comments
Helmi K
Tunnistan! Tunnistan! Tunnistan!
Kasvoin Helsingissä mutta haaveilin ihan samoista asioista. Haaveilen yhä. Suurkaupunkielämästä. Amerikasta. Pelkään yhä etten onnistu raivaamaan tarpeeksi tilaa ja uskoa unelmien toteutumiselle. Mutta jännä sun teksti, nyt pelkään vähän vähemmän.
saarah
Oi, ihanaa!
Hassua että Helsingissä on unelmoitu samoista asioista kuin pikkupaikkakunnalla. Mutta pisteet meille siitä että kuitenkin unelmoitiin (sitten kun opittiin) heti suuresta Amerikasta eikä esim vaan tylsästi Tukholmasta 😀
Vierailija
Oi, tämä oli niin ihana. Tunnistan monta kohtaa.
Kiitos kun kirjoitat <3
saarah
Kiitos kun luet!
Anna Vihervaarasta
Tämä oli ihana.<3 Mun ala-asteen opettajani sanoi: Hymyile, niin maailma hymyilee kanssasi. Sekin toimii.
Ja aargh. Se mun Lissabon-reissu joutuu odottamaan kesään. Ei niin mitään järkeviä lentoja tarjolla. Mutta sitten!
saarah
Hyvä opetus on tuokin 🙂
Kesällä sitten! On ainakin parhaat kelit.
Ilana
Mahtava opettaja! Pitäisi yrittää itsekin muistaa, miten tärkeältä pieni rohkaisu voi toisesta tuntua. Kyllä näin aikuisenakin helposti päivä pelastuu yhdellä kannustavalla kommentilla.
(Kiitos muuten tästä blogista. Se on hurjan kaunis ja oivaltava. Toisena ulkosuomalaisena seuraan mielenkiinnolla kokemuksiasi uudessa maassa.)
saarah
Todellakin! Se on hassua miten muistaa vuosikausien tai jopa vuosikymmenien takaa kohteliaisuudet ja rohkaisevat sanat. Pitäisi todellakin itsekin viljellä niitä enemmän.
Ja kiitos, olipa kiva kommentti. Kiva kun luet 🙂
somewhere
Ihanasti kirjoitettu. Haaveileminen ja itseensä uskominen ovat parhaimpia asioita mitä voi osata.
Seventeen-lehdet olivat minulle pikkukylän lukiolaisena henkireikä, ja niiden avulla jaksoin kunnes pääsin seikkailemaan.
Tykkääm tosi paljon kirjoituksistasi! Ihanaa viikonloppua Lissaboniin.
saarah
Kiitos ja samaa sinne!
Oh, Seventeen on ollut varmaan monelle silloin ainoa keino tirkistellä suurta maailmaa. Oi aikoja ennen internettiä 😀
Saaaaaaaaara
Tuli fläshbäck: entäs ne Seventeen-lehdessä olleet hajuvesimainokset! Suurinta luksusta oli, kun ehti kirjastoon ensimmäisenä pläräämään juuri Ameriikasta tullutta lehteä: silloin kukaan muu ei ollut vielä ehtinyt avata sitä pientä taitosta, jonka välissä oli mm. ckOne -tuoksua! Sitten sitä tuoksua pystyi siitä hinkuttalemaan ranteeseensa ja olemaan tosi cool. Ah onnea. Gotta love the 90’s 🙂
saarah
ckOne tuoksu! Viimeksi viime viikolla siltä tuoksuva ihminen käveli ohi ja tuli niin kauhee flashbackki jonnekkin kevääseen 1994 😀 Oi 90-luku <3