Dokkari, josta tuli kamala olo
Kuvittelin pitkään ettei sosiaalinen media ahdista minua ollenkaan. Käytän instaa paljon ja nopeasti, miettimättä sen suuremmin mitä sinne laitan, sanoin joskus ystävälle, joka ihmetteli miten nopeasti olin postannut kuvan kun hän vielä mietti kuvateksti ja sitä, minkä monesta kuvasta valkkaisi. Emmää sitä tarkemmin mieti, väitin. Vasta viimeisen vuoden aikana olen tajunnut että sosiaalinen media ahdistaa minua sittenkin ihan hulluna.
Toki tiedän, että some on vain some. Kellään ei ole niin ihanaa miltä siellä näyttää, ei minullakaan, kyllä sen jokainen aikuinen tietää. Mutta silti: mitä jatkuva somen käyttö, jakaminen, tykkäysten kyttääminen ja kaikki muu meille tekeekään?
The American meme-dokkari kiteytti tämän aika hyvin:
sosiaalinen media on kuin uusi huume, jonka sivuvaikutuksia emme vielä oikein tiedä.
Dokkari esittelee useita sometähtiä, heidän uraansa ja elämäänsä. Rahaa löytyy, mutta kaikista näistä jää päällimmäiseksi aika surkea fiilis. Varsinkin Paris Hiltonista, joka oli aikoinaan monella tapaa nykyisen somekäyttäytymisemme edelläkävijä. Dokkari saa väistämättäkin miettimään, miksi Paris edelleen elää julkista elämää, joka näyttää kuitenkin ahdistavan häntä todella paljon. Vastauskin dokkarissa saadaan: Fear of missing out, siitä kärsii jopa hotellisuvun rikas perijätär.
Dokkari on kiinnostava ja saa myös miettimään omaa somekäyttäytymistä. Ja olemaan kiitollinen siitä, ettei some ole itselleni pääelinkeino. Viime aikoina olen miettinyt hyvin paljon koko somesta poistumista. Olisi kiva kokeilla elämää ilman blogia, instagramia ja google analyticsiä. Laittaa lappu luukulle ja sanoa että tästä lähin mulle voi vaan soitella. Mutta osaisiko sitä edes olla niin? Mikä muuttuisi? Ja ennen kaikkea: kuinka kauan kestäisi päästä eroon siitä tarkisteluneuroosista eli tykkäysten ja kävijämäärien kyttäyksestä? Viikko? Kaksi viikkoa? Kuukausi?
Yleensä uskon siihen, että mihin tahansa uuteen tapaan tottuu kuukaudessa. Tottuisikohan somettomaan elämäänkin?
The American Meme löytyy Netflixistä.
—-
10 Comments
Torey
Ja tietyllä tapaa ehkä mulle tulee sellanen, mistä kaikesta jäisi paitsi. Tai mistä kaikesta ei saisi tietää, kun kaikki on somessa! Poliisit, uutiset jne. Joitain juttuja saanut tietää ensimmäisenä instan kautta jne. Somessa on paljon hyvää, mutta myös paljon pahaa. Ja se on varmaan tullut jäädäkseen. Vaikka somekanavat vaihtelevat. Snäppi ei ole itselleni ollut koskaan iso juttu ja facebook on aika kuollut. Itse siellä olen vain blogisivuni takia. Insta on se mitä eniten käytän blogin lisäksi.
saarah
Joo, ihan totta: somessa on tosi paljon hyvää ja pahaa samanaikaisesti. Oon pitänyt välillä vaikkapa taukoa instasta ja huomannut kaipaavani sitä vertaistukea ja keskustelua mitä siellä käydään, se on mulle tärkeää. Sama juttu mulla: insta ja blogi on ne mitä käytän, en juuri muita. Silti jotenkin on takaraivossa välillä ajatus siitä, voisiko olla tyytyväisempi vaikka omaan elämäänsä jos ei jatkuvasti näkisi muiden elämähehkutuksia somessa. Vaikka toki tiedän näin medialukutaitoisena aikuisena ettei se ole koskaan koko totuus… 🙂 Mutta luulen että tekee hyvää vaan pohtia näitä asioita välillä, ilman että tekisikään mitään suuria muuveja asian suhteen 🙂
Torey
Mä luulen et kaikkien elämäänsä tyytyväisyys paranis ilman somea. 😀 Mut vertaistuki on yks isoimmista asioista somessa!
saarah
No just tää ristiriita 🙂 Mutta ehkä uuden vuoden kunniaksi voisi asettaa itselleen jotkut hyvät rajoitukset ja testata miten käy 🙂
Meriminttu
Vähän liian suureksi kasvaneen stressin myötä päätin alkutalvesta, että nyt en kaipaa tähän kaikkien muiden keskittymiskykysyöppöjen asioiden lisäksi enää somea. Pidin kuukauden tauon Facebookista ja Instasta. Ekat kaksi viikkoa oli tiukkaa ja koin oloni ulkopuoliseksi. Vielä kolmannen ja neljännenkin viikon aikana ajattelin, että olen varmaan jäänyt paitsi paljosta. Näihin viikkoihin mahtui muutama missattu mielenkiintoinen uutinen, josta kuulin kaverin kautta, ja ajattelin, että olen aivan pihalla ajankohtaisista tapahtumista. Kävi ilmi, että uutiset olivat kyseisen päivän aikana julkaistuja, joten sain tarpeellisen tiedon lähes yhtä nopsaa kuin mitä olisin bongannut sen somesta. Sama toistui muutamien keikkapäivien julkaisujen kanssa – aina juttu kiersi omiin korviin jotakin kautta vähintään päivän viiveellä, vaikken käyttänyt somea. (Itselleni yksi suuri Facebookin hyöty on ollut nimenomaan ajankohtaista tapahtumista ja uutisista kartalla pysyminen).
Kun sitten kuukauden jälkeen avasin sovellukset, järkytyin missattujen tykkäysten ja kommenttien määrästä. Siis näin vähän! Huomasin, että kun en itse ollut somessa aktiivinen, ei mun tili ihan järjettömän montaa ihmistä kiinnostanut / päätynyt heidän feediinsä. Olen jatkanut somelomaa vielä toisen kuukauden niin, että käyn vain kerran viikossa katsomassa, olenko saanut yksityisviestejä. Paljon on kuitenkin ei-niin-läheisiä ulkomailla asuvia kavereita, joiden kanssa pidetään yhteyttä vain Instan kautta. Muutama tällainen viesti oli saapunut kuukauden aikana muttei mitään, mihin haittaisi reagoida muutaman päivän myöhässä. Kokeilusta jäi vähän hassu olo, sillä olin oikeasti kuvitellut missaavani paljon lopettaessani seurattavien tilien ja uutisfeedin päivittäisen pläräämisen. Nyt tuntuu kaukaiselta, että koin tarvetta käyttää esimerkiksi Instaa päivittäin. 😀 Toki, jos some ei synnytä ahdistusta, niin tällaiselle lomalle ei varmaan ole tarvetta. Suosittelen tätä silti myös ihan ihmiskokeen kannalta, sillä omasta käytöksestä tuli ilmi yllättäviä seikkoja.
saarah
Suosittelen tätä silti myös ihan ihmiskokeen kannalta, sillä omasta käytöksestä tuli ilmi yllättäviä seikkoja.
JUST TÄÄ! Mun pitää kokeilla tota samaa ehdottomasti.
Vierailija
Katoin tän dokumentin eilen ja mullekin jäi siitä kyllä tosi huono olo! Niin turhaa ja teennäistä.. Mietin myös sitä kun toi fat-jew-somethingsomething leuhki levittelevänsä feikkiuutisia ja nauttivansa siitä kun saa ihmiset uskomaan jotain ihan typerää ja keksittyä. Ihmiset eivät varmasti edes ajattele kuinka paljon some heihin ja heidän mielipiteisiinsä vaikuttaa! Ihan sama vaikka tiedostaa sen olevan “vain some”, silti se vaikuttaa.
Pidin itse lomaa somesta kun huomasin että aloin suhtautua kaikkeen kivaan “hienoina postauksina”, ajattelin siis Lappiin lähtiessäkin kuinka hienoja kuvia sieltä tunturin päältä saakaan ja kuinka ne kuvat on hienompia kuin muiden tavalliset tylsyydet.
Loman aluksi otin notifikaatiot pois päältä kaikista puhelimessani olevista some-sovelluksista ja piilotin ne etusivulta. Ei mulla ollut vaikeaa olla somettamatta, kun puhelimessa ei koko aikaa välkkynyt joku merkkivalo. En ole tuon loman jälkeen en ole laittanut ilmoituksia takaisin päälle, minusta on kivempi niin että menen esim. Instagramiin silloin kun MINÄ niin haluan enkä jonkun Instan lähettämän ilmoituksen houkuttelemana.
kartsa1
Tää notifikaatioiden päältä pois laittaminen on muuten loistava juttu! Itsekin tein sen joskus some-ahdistuksissani ja ei ole ollut paluuta. Snäpissä ja whatsappissa olen pitänyt päällä jos joku oikeasti yrittää tavoittaa (toisaalta soittamalla saa parhaiten kiinni). Silti vaikka olen sulkenut instan ilmoitukset, huomaan vilkuilevani tavallista enemmän instaa kun olen juuri postannut uuden kuvan tjsp. iPhonen uusi ruutuaika-ominaisuus on kyllä myös motivoinut (ja/tai ahdistanut) se tuo konkretiaa siihen kuinka paljon aikaa vietänkään puhelintani selaillen ja kuinka ns. turhaan aikaa kuluu.
saarah
Joo toi notificationeiden pois ottaminen on kyllä hyvä! Mä oon tehnyt saman instassa, mut vielä ne yksityisviestien on päällä kun kans joidenkin kavereiden kanssa viestin lähes ainoastaan siellä. Ja sit instasta tulis kans ikävä sitä keskustelua/vertaistukea mitä nykyisin käydään stooreissa. Instastoorit onkin musta kyllä pelastaneet koko instan. Homma alkoi mennä liian siloiteltujen mainoskuvien suuntaan mut ainakin omasta mielestä stoorit on tuoneet takaisin sitä sellaista “postaanpa nyt ihan heti vaan jotain” -fiilistä, mitä insta joskus (nimensäkin mukaan) oli 🙂
Vaikea asia koko some! En haluaisi luopua kokonaan, mutta pitäisi rajoittaa ja paljon 🙂
Vierailija
Mulla ei ole ollut ikinä Facebookia, mutta suunnilleen vuosi sitten olin vielä Instagramin suurkuluttaja. Tilini oli yksityinen ja sen sisältöä oli ainoastaan muutama läheinen seuraamassa, mutta käytin paljon aikaa ja vaivaa muiden tuottaman visuaalisesti viehättävän tai urheiluharrastuksiin liittyvän sisällön katselemiseen. Huomasin lopulta viettäväni somessa aikaa reilusti yli neljä tuntia päivissä. Pienistä, 10-20 minuutin pätkistä tulikin valtaisa ryöppyävä joki. Aikaa ei jäänyt enää vanhaan malliin kissan rapsimiselle, pikaiselle kamupuhelulle tai auringonlaskun ihmettelylle. Olin jonkinlaisessa jatkuvassa hälytystilassa aina kilkattavien ilmoitusäänien takia. Poistin tilini.
Olin facebookittomana jo tottunut vuosien varrella siihen, että kaikki informaatio ei päädy minulle asti. Loputkin tällaisesta yleisemmästä mitä-kuuluu-mitä-ajattelet-missä-olet-mitä-teet-tiedosta jäi siis saamatta, kun en ollut enää edes Instagramissa. Merkittävin osa nuorempien ihmisten kuulumisista vaihdetaan ikään kuin välillisesti somen kautta, joten jonkinlaiseen sosiaaliseen tyhjiöön tunsin tipahtavani. Parin kuukauden sisällä tilanne kuitenkin tasoittui – parhaimmat ystävät alkoivat muistaa henkilökohtaisilla kuvaterveisillä ja ottivat paljon aiempaa aktiivisemmin yhteyttä treffien sopimiseksi. Siis näkemisten! Kahvikupposia, yhteisiä liikuntahetkiä ja museovisiittejä alkoi tupsahdella ohjelmaani. On totta, että sosiaaliset ympyräni kapenivat somettomuudella merkittävästi. Monesta sellaisesta, joka on aktiivisesti somessa osallistunut elämääni tykkäyksillä ja kommenteilla, en ole kuullut enää yhtään mitään.
Yllättävin ja täysin odottamaton somettomuuden seuraus on kuitenkin ollut se, että jo aiemminkin vähäiset kulutushaluni ja keskivertoa vähäisemmät ulkonäköpaineet ovat kadonneet lopullisesti. En mieti enää aktiivisesti omaa ulkonäköäni, ja koen itseni nykyisin oikeastaan aina kauniiksi tai vähintäänkin kivannäköiseksi. Se on ihanaa. Käsittämättömän ihanaa. En enää alitajuntaisesti vertaile muihin ulkoista habitustani tai sitä, miltä elämäni ehkä näyttää. Asetelma on muuttunut siitä kuluttavasta itsensä vertaamisesta siihen, että voin vain todeta jonkin asian, ihmisen tai ilmiön olevan ihana sitä itse halajamatta. Voin vain olla ja elellä.