Miten oppia olemaan armollisempi?
Jotenkin,
kauniissa sisustuslehtimäisessä ex-kodissa tuntui aina feikiltä olla onneton. Rakastin valkoista kotiani. Siivosin usein, ostin lähes joka viikko leikkokukkia ja pidin kauniita designesineitäni hyllyllä esillä ja sohvatyynyjä aina nätissä järjestyksessä. Katoin aamupalat kauniisti, vaikka söinkin yksin.
Sitten kun sellaisessa kodissa oli päiviä, jolloin nyyhkytti krapulassa reikäisessä yöpaidassa sohvalla, tuli sellainen olo että pitäisi sanoa itselleen:
Ryhdistäydy nainen, et hei oikein sovi tänne.
Tiskaa, käy suihkussa ja tee jotain viisasta. Mene vaikka lenkille.
Jos juon viikonloppuna liikaa viiniä, en seuraavalla viikolla juo tippaakaan. Menen usein myös nukkumaan nälkäisenä, jos olen syönyt samana päivänä puoli pakettia suklaakeksejä. Työmokia ja yksityiselämän idioottimaisuuksia pyörittelen mielessäni vuosikausia. Jos oma naama ja tukka ärsyttää todella paljon jonain iltana, saatan jättää lähtemättä suunniteltuihin menoihin. Jos olen lihonut huomaamattani kolme kiloa, syön viikon kasvissosekeittoa lounaaksi. Enkä voi laittaa kenkiä, jotka eivät sovi asuun, enkä kaulakorua ja rannekorua yhtä aikaa.
Tiedän, ulkopuolisen silmään olen suht rento tyyppi, mutta tosiasiassa olen aika ankara itselleni. Oikeastaan koko ajan.
Olen myös ankara muille ihmisille. Ystäviltäni odotan järkevää käytöstä, en jaksa lapsellisia itkuraivareita enkä sitä, että menoja perutaan jatkuvasti vartin varoitusajalla. Odotan, että ihmiset myös osaavat käytöstavat: kun tullaan bileisiin, tuodaan viinipullo mukana. Tai jos kutsutaan illalliselle, aina kysytään mitä voisi tuoda mukanaan. Tai kun sovitaan yhteislahjasta, siitä maksavat kaikki oman osuutensa.
Ja kun ystävä kertoo ongelmastaan, ei sanota: tiedän miltä susta tuntuu ja siirretä keskustelua omaan itseensä.
Uudessa elämässä olen myös ollut ankara itselleni. Ehkä liiankin.
Olen pettynyt siihen, etten ole tutustunut oikeastaan vielä kunnolla yhteenkään uuteen ihmiseen. En ole edelleenkään käynyt katsomassa sitä isoa museokompleksia enkä ole matkustanut Portoon junalla, vaikka aikaa olisi. Portugalin kielikurssin kirjakin makaa avaamattomana kaapin pohjalla ja edelleen tilaan sitruunalimonadini englanniksi. En ole käynyt juoksemassa lähipuistossa enkä katsomassa sitä arkkitehtuurisesti jännittävää asuinaluetta.
On päiviä, jolloin istun läppärin kanssa kotisohvalla kolmeen asti ja vasta sitten mietin, jaksaisinko tehdä tänään jotain. Ja joka kerta ajattelen piikikkäästi itseäni kohtaan: Kannattiko tehdä suuri elämänmuutos ja tulla tänne asti sohvalla istumaan, mietipä sitä.
Tiedän,
pitäisi olla itselleen armollisempi. Ja ehkä myös muille ihmisille. Mutta miten?
Sen haluaisin oppia. Kuitenkin niin, etten jatkuvasti joutuisi pahoittamaan mieltäni.
Niin ja: miehille elämässäni olen myös ankara. Sitä varten olen kehittänyt jopa säännön, jota kutsun nimellä 30/30 sääntö. Tästä lisää aivan pian. Olen nimittäin joutunut turvautumaan vanhaan sääntöön jo uudessakin elämässä.
—–
Sometimes I think I´m being to hard on myself and on other people.
Jätskit seinällä
You May Also Like
8030 päivää lihatonta lokakuuta
Printtisänky ja muita ihanuuksia
23 Comments
ikkiam
Armollisuutta kiitos!
Ja kiitos. Pysäyttävä teksti.
saarah
Kiitos! Armollisuutta pitää ihan selkeästi alkaa treenata, jotenkin pikkuhiljaa.
MinnaM
Kiitos tästä. Tykkään blogistasi nyt vieläkin enemmän.
saarah
Kiitos Minna!
Kiva kun luet.
Vierailija
Olet ihana ja tämä kolahti tosi kovaa. Kiitos. Onnea matkaan kaikille, itseni mukaanlukien, ketä tämänkaltainen oppimisprosessi ja itsensätutkiskelu kiinnostaa.
saarah
Kiitos.
Ja todellakin, tämä on selkeästi oppimisprosessi. Mutta luulen, että kun sen edes tiedostaa, asia voi alkaa kehittyä haluttuun suuntaan.
Eerika
<3 Täällä sama homma edessä, kyllähän sitä tietää että pitäisi olla armollisempi itselleen (ja muille), mutta miten ihmeessä se käytännössä tapahtuu? Jotenkin epäilen neuvoa sanoa itselleen: “Vaikka minulla on nyt laiska päivä / typerät vaatteet / muuongelmatähän, arvostan ja rakastan itseäni.”, mutta ainahan sitä voi yrittää silloin kun huomaa olevansa liian armoton itseään kohtaan. Pahimmillaan tämä armottomuus minulla on kun olen hieman epätasapainossa, tiedätkös väsynyt, stressaantunut jostain, syönyt huonosti, yksinäinen tai muuta. Lapsen saamisen jälkeen näitä hetkiä on esiintynyt aika usein..
Vaikka muitakin kohtaan olen välillä vaativa, annan heille kuitenkin inhimillisyyden anteeksi. Niinkun vaikka sulle, arkea se elämä uudessa paikassakin on, eikä kukaan jaksa ihan kokoaikaa etsiä mahtavia kokemuksia.
Nimimerkillä lomameneehukkaan kun tänään käytiin vaan kaupassa, lenkitetään koiria, hoidetaan lasta ja katsotaan milloin pilvien väliin tulisi aukko vaikka lomalla voisi tehdä vaikka mitä! Huoh.
saarah
Ymmärrän niin hyvin! Juuri isot elämänmuutokset saavat varmasti näitä tuntemuksia aikaan; niinkuin juuri esim. lapsi tai ulkomaille muutto. Kun elämä ei ole enää ennallaan ja silti ei ostaa antaa itselleen tarpeeksi aikaa päästä siihen uuteen elämään käsiksi. Sitä se itselläni ainakin on. Heti pitäisi muka osata toimia yhtä tehokkaasti ja jouhevasti kaiken kanssa kuin vanhassa elämässä.
Kyllä mäkin inhimillisyyden puolesta tosi paljon liputan ja varmasti käyttäydyn itsekin välillä niin että läheiset joutuvat antamana mulle anteeksi paljonkin 🙂
Helmi K
Tunnistan itseni lähes joka sanasta. Lohdullista. Kiitos.
saarah
Kiitos kun kerroit, Helmi. Se kun taas on mulle tosi lohdullista etten ole ainoa 🙂
nm
Voih, kerrothan pliis kun saat armollisuuden salat selville! Kamppailen saman kanssa päivittäin ja ruoskin itseäni millon mistäkin. Mikään ei riitä, aina pitäisi parantaa jossain ja saada aikaan enemmän. Tänäänki olen aamulla miehen luota kotiin tultua kokannu, leiponu, imuroinu, pyyhkiny pölyjä, tiskannu ja pessy pyykkiä. Voisi kuvitella siis että taputtaisin itseäni tässä vaihees selkään tehokkaasta aamupäivästä. Mutta eeeei, sen sijaan olen keskittyny läksyttämään itseäni siitä kun kehtasin ottaa ton jälkeen parin tunnin päivätorkut….
Sinun kohdallas voin kyllä sanoa että olet todellaki sohvalla istumises ansainnut, siitä on turha itseä soimata! Toiseen maahan sopeutuminen vie valtavasti energiaa ja pelkkä lähikaupassa käyntiki verottaa ihan eri taval energiatasoja. Vaikka ei näennäisesti mitään tekisikä niin silti sitä oikeastaan tekee koko ajan jotain yrittäessään löytää omaa paikkaansa uudessa maassa, ymmärtää kieltä (vaikka ei varsinaisesti oppikirjoja lukisika) ja ihmisiä, tapoja, asioita, ilmiöitä yms. Jos jotain ansaitset ni se on lempeitä sanoja ja kannustusta (sekä lisää viiniä, viini on aina ok!) etkä itseruoskintaa 🙂 Tsemppiä!
saarah
Kiitos!
Niin totta. Jotenkin sitä vaan odotaa samanlaista tehokkuutta ja sosiaalisuutta kuin kotimaassa ja vanhassa elämssä, vaikka se on täällä ihan mahdotonta. Juuri asioiden, ihmisten ja tapojen ymmärtämisen opettelukin vie huomaamatta sitä energiaa. Huomaan tosiaankin olevani jatkuvasti aika väsynyt, mutta se on takuulla osa sopeutumisprosessia.
Viini on kyllä tosiaankin aina ok. Pari lasillista rentouttaa pään ja saa pahimmat itsensäruoskimisajatuksen kaikkoamaan 🙂
punaisen talon anna
Tämä kyllä tuli niin oikeaan aikaan! Erityisesti jälkikäteen on helppo tuomita omat teot: miksi en silloin lukenut tenttiin vaan hilluin kavereiden kanssa, miksi söin kakkua enkä mahdu housuihin… Katuminen on turhaa!
saarah
Niin totta.
Mulle eräs ystävä opetti jo vuosia sitten tämän:
Oliko kivaa? Jos oli, sitten ei saa jäkikäteen katua.
🙂
Vierailija
Voi kun hyvin ja rehellisesti kirjoitettu. Veikkaan, että tämä itsensä kurittaminen ja piiskaaminen on hyvin yleistä juuri naisille. Ja kuten sanoit, ensin se on huomattava ja sitten PIKKU hiljaa ehkä osaa antaa itselleen anteeksi ja antaa itselleen tilaa vain olla. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Ulkomaille muutosta tunnistan HYVIN juuri tuon kumman vaiheen, kun mitään ei saa aikaiseksi ja sitä haluaa olla vain omassa kolossaan. Taitaa kuulua tähän sopeutumiseen. Itsellä ainakin näin kävi. Mutta hyvä uutinen on, että sekn loppuu. Välillä on mielestäni hyväkin antaa itselle aikaa vain olla. Kuten yllä joku kommentoi, se vie paljon energiaa tuo ulkomailla elämään sopeutuminen. Ja sitten välillä kannattaa vähän itseään jopa pakottaa ulos ja mitä vaan tekemään. Joskus olen huomannut myös tietynlaisten “aikataulujen” auttavan tässä (ihan pistää paperille tolloin teen tota, tolloin meen tonne TAI joka päivä ulos ennen 12:00 jne). Tollanen keinotekoinen rakenne päivälle tekee joskus hyvää. Eikös sulla ne opinnotkin ala sitten myöhemmin? Semmonen “tekeminen” auttaa hemmetisti. Tsemppia Nannalta Santa Monicasta
saarah
Ihanaa Nanna että kommentoit 🙂
Juuri tajusin yksi päivä, että vaikkei aikatauluja juuri olekaan, olen jo luonut itselleni paljon rutiineita. Niistä tulee oikeasti sellainen olo, että asuu täällä, eikä oo vain lomalla.
Opinnot alkaa syyskuussa, jolloin tietysti ei ole enää aikaa vaan istuskella sohvalla ja miettiä syntyjä syviä tuntikausia. Sitten varmaan tulen raportoimaan tänne et ah, miten kaipaankaan sitä aikaa kun ei ollut mitään tekemistä 😀
Laura Pollari
Tiedän vastauksen ja se on ihan(an) nössö: empatia!
Kun pyrkii aina puhumaan itselleen yhtä kauniisti kuin pienelle lapselle, loppuu itsensä ruoskiminen kuin seinään – ja samalla myös kaikkien muiden epätäydellisten ihmisten.
Ihmisiin tutustuu, portugalia oppii ja Portoon ehtii vaikka vuodenkin päästä. Junia menee ja junia tulee. Sä menet sitten, kun huvittaa.
Kaikkea ei tarvitse saavuttaa sekunnissa. Sitä paitsi: teikä on nyt lomalla. Nauti! 🙂
saarah
Aivan! Empatia tosiaankin.
Viisaita sanoja, Laura. Kiitos!
Elisaliisa
Itsekin olen kärsinyt tästä oman elämänsä näyttelemisestä. Sitä suorittaa elämäänsä, että siitä tulee hyviä kuvia ja näppäriä statuspäivityksiä. Että näyttää siltä, että näinhän tämän pitäisikin olla. Mutta kun myöntää itselleen istuvansa parvekkeella yöpaidassa puoli kuusi ja juovansa punkkua tukka takussa, koska tekee mieli ja huvittaa, huomaa seuraavana päivänä olevansa himpun onnellisempi. Ja sitten tulee lähdettyä sinne museoonkin. Ei siksi, että pitäisi. Vaan siksi, että huvittaa.
Tsemppiä lempeyden etsintään. 🙂
saarah
Kiitos!
Erittäin hyvin sanottu 🙂
Gertrude
Minäkin olen kamalan vaativa, varsinkin itseäni kohtaan. Valitettavasti välillä myös muita. Huono omatunto soimaa jos jokin ei koko ajan edisty. Aina pitäisi saada aikaiseksi. Tosin nyt on ollut pakko opetella vähän hidastamaan. Keväällä kroppa sanoin sopimuksen irti..ihan ilman mitään syytä. Tai siis juuri siksi, että tahti ja vaatimukset olivat liian ankarat. Olen koittanut nyt soveltaa sellaista ajattelua, että pohdin aina miksi jokin asia pitää oikeastaan tehdä. Yleensä sillä pystyy aika hyvin keventämään kuormaa. Varsinkin, kun on selvittänyt itselleen ne tärkeät syyt. Toivottavasti sinäkin opit olemaan itsellesi lempeämpi ja armollisempi. Ja toivottavasti tulet kertomaan omista kokemuksistasi tänne. Tykkään blogistasi paljon.
saarah
Kiitos! Kiva kun luet.
Oikein hyvä idea oikeasti tuo Olen koittanut nyt soveltaa sellaista ajattelua, että pohdin aina miksi jokin asia pitää oikeastaan tehdä.
Olenko jotenkin parempi ihminen jos suoritan miljoona asiaa päivässä, sen sijana että istuisin sohvalla onnellisena läppärini kanssa? Ehkä en. Lupaan kertoa täällä miten armollisuusprojektini etenee 🙂
opettelija
Olipa viisaasti kirjoitettu teksti. Erityisesti ajatus vaativuudesta muita kohtaan pysäytti – oon tainnut vähän salaa itseltänikin muuttua aikamoiseksi natsiksi tietyissä asioissa. Jotenkin sitä puolustelee vaatimuksella käyttäytyä kunnioittavasti tai epäitsekkäästi, mutta minähän ne säännöt keksin, mikä mun mielestä on suotavaa käytöstä ja mikä ei – jollain muulla ne säännöt on erilaisia ja saatan huomaamattani rikkoa niitä vaikka ja kuinka paljon. Esimerkiksi jättämällä KAIKKI kaapinovet auki.
Myös tuo vaativuus itseä kohtaan kolahtaa, tällä hetkellä kuitenkin erityisesti sen kautta, että olen tarkoituksella pyrkinyt vähentämään keinotekoisia pakkoja tehdä asioita koko ajan – ja nyt soimaan itseäni siitä, että annoin itselleni taas luvan laiskotella ihan turhaan ja miten sitä muka nyt niin kuormittunut voi olla kun minään muunakaan päivänä ei oo tehnyt mitään. Ei ole helppoa.