Lisää ulkopuolisen ulkosuomalaisen ajatuksia

Voisin tuijottaa sitä junan ikkunasta avautuvaa harmaata maisemaa tuntikausia. Se jotenkin rauhoittaa.

Täältä sinä olet kotoisin, tämä on sinun maisemasi,

paitsi että kun ei enää ole.

Minusta on tullut sellainen vähän ärsyttävä ulkosuomalainen, joka havainnoi koko ajan ventovieraiden ihmisten käytöstä. Minusta se näyttää tosi kylmältä kun ihmiset kohtaavat jossain, eivät poskipussaa eivätkä edes halaa, nyökkäävät ja juttelevat seisoen kaukana toisistaan. Sitten muistan senkin, miten epäluontevaa halaileminen minusta aina ennen oli. Minä olin se, joka otti askeleen taaksepäin kun tuleva pomo halasi sen jälkeen kun olin kirjoittanut nimeni paperiin uutta työpaikkaan varten.

Suomalaiset näyttävät aina kiireisiltä ja tehokkailta, kävelevät kovaa vauhtia, katse tiukasti menosuunnassa. Kengissä on paksut pohjat, tietysti, että pysyisi loskan yläpuolella.

On jotenki niin kotoisaa, että voi ottaa kaapista tuttuihin pakkauksiin pakattuja asioita, hauduttaa teen Iittalan isoon teemukiin ja selailla lehtiä aamupalapöydässä. Missään ei haise homeelle, ilma on raikas ja ulkona niin kirpsakka, että pieni viinitilityksestä johtuva pääkipu hälvenee saman tien taivaan tuuliin.

Pankkikortilla maksaminen käy sekunnissa, voit ottaa kortin. Kuuntelen kun joku mies puhuu puhelimeen juna-asemalla, sen ääni on niin hidas ja rauhallinen, ei mitään draamaa ja äänenpainoja. Kas näin tämä asia vaan on, se selventää luuriinsa.

Ostan Fidasta ihanan oranssipunaisen pitkän silkkipaidan. Ajattelen Lissabonissa asuvaa hyvää ystävääni, joka voisi lainata sitä ja näyttää se päällä ihanalta.

Kun vien kummipoikani päiväkotiin siskoni kanssa ennen lähtöäni, alkaa itkettää. Sinne se menee, eikä ehkä muista minua edes enää ensi viikolla.

Opetan toisen ystäväni lapsille kuinka leipoa korvapuusteja, kuin mikäkin Suomitäti. Sitten syödään niitä niin kauan että mahaan sattuu.

Yöllä kun katson taksin ikkunasta pimeää Lissabonia, en tunne ihanaa Olen kotona –fiilistä, vaikka kaupungin valot ja tutut kadunkulmat näyttävätkin ihan kivoilta. En tunne enää mitään, koska olen viimeiset kahdeksan päivää tuntenut niin helvetisti kaikkia mahdollisia tunnetiloja.

Seuraavana aamuna herään hirvittävään päänsärkyyn. Tuntuu kuin päästä tulisi ulos hirveällä paineella paljon siellä velloneita ajatuksia. Otan särkylääkettä, vienkö sut päivystykseen, kysyy vieressä nukkuva ystäväni, joka asuu hetkellisestä kodittomuudesta johtuen kotonani.

Ei, kyllä tää tästä. Nukun viisi tuntia lisää, sitten menen ulos kahville. Espresso maksaa 70 senttiä ja

ilma tuoksuu kesältä.

Ja ulkomailta.

—-