Eka kotiinpaluu

Ensimmäinen asia, jonka huomaan Suomessa
ovat värit.
Harmaata ja mustaa, kaikkien päällä, minunkin päälläni pitkästä aikaa. Lisäksi myös rakennuksissa, ilmassa ja joka puolella. Näen Helsinki-Vantaan kello viisi aamulla, lämpötila +8. Lehtikioskissa silmät osuvat ensimmäisenä siihen lehteen, jota itse tein joka kuukausi kolme vuotta. Sitten salmiakkipusseihin. Tarvitsen molempia.

Myöhemmin huomaan myös sen, ettei ole vain harmaata. On myös kamalan vehreää ja pursuilevia metsämaisemia ja erisävyisen sininen taivas kuin Lissabonissa.

Saavun ystäväni kotiovelle Punavuoreen ennen aamukuutta, ulkona on valoisaa, en ole nukkunut koneessa silmäystäkään. Jo kahdeksalta olen kuitenkin Hakaniemen torilla aamupalalla kahden tärkeän tyypin kanssa. Kahvi on hurjan kitkerää ja kallista, mutta kaikki muu on ihanaa. Kolme kuukautta poissa ei tunnu yhtään ja sitten toisaalta taas olen aivan eri ihminen,

pääni sisällä.

Eivät tänä aikana ole vain kasvaneet vain kaikkien lapset, olen minäkin kai vähän.

Haalin ensimmäiselle päivälle innoissani liikaa tapaamisia, sitten meinaan pyörtyä kaupungilla ja tajuan paeta takaisin sinne missä matkalaukkuni on. Nukahdan sohvalle, vaikka koiranpentu hyppii päälläni enkä herää oven avaukseen, koiran haukkumiseen enkä ruuanlaittoon. Se auttaa. Illalla istun vielä kahvilla, sitten syömässä ja vielä sohvalla viiniä juomassa. Kerron samat tarinat sataan kertaan, mutta niiden kertaaminen tekee itsellenikin hyvää.

Minun ihmiset, minun kaupunkini. On ihana puhua ihan kaikesta niille, joille aina ennenkin puhui ihan kaikesta ja sanoa, hitto että oon kaivannut tätä. On ihanaa nukkua kaikkien luona Marimekkolakanoissa ja syödä ruisleipää ja mustikoita mielin määrin. Ja voi puhua puhelimessa ja kävellä pitkin tuttuja katuja.

Samalla se on myös outoa ja vähän kamalaa. En pysty kävelemään entistä kotikatuani, olen vähän jossain oudoissa tunnetiloissa. Päätän käydä siellä vasta viimeisenä päivänä pikapikaa. Jotenkin, heti kun palaa vanhaa elämää tulvivaan ympäristöön, päässä alkaa pyöriä ne samat asiat kuin siinä entisessä elämässä. En mieti enää Lissabonin miesasioita ja muita ajankohtaisia. Pääni menee viimekeväiseen tilaan ja uuvuttaa minut saman tien.

Heti Helsinkiin päästyäni huomaan myös käveleväni puolet nopeammin kuin Lissabonissa.
Mutta huomaan myös että hymyilen enemmän kuin ennen: kaupan kassalla, ravintoloissa, komeille miehille kaduilla. (Miten Helsingissä ei ollut näin komeita skandimiehiä silloin kun minä asuin siellä?) Käyn suosikkikaupoissani ja yhtäkkiä tajuan myös: vaikka olen täällä taas, en ole työssäkäyvä ihminen, ei minulla ole täältä varaa ostaa mitään. Marimekossa hiplaan kankaita, jotka sopisivat tyynynpäällisiksi uudelle sängylleni, mutta ei, matkalaukkuun on tungettava talvivaatteet ja salmiakit, ei sinne mahdu. Suosikkiteetä on pakko silti ostaa, sen piilotan vaikka takin hihaan ellei muualle mahdu.

Ikuisuudelta tuntuvan bussimatkan jälkeen päädyn entiseen kotikaupunkiin ja vanhaan huoneeseeni. Käyn saunassa, syön savulohta ja sitten vielä tuoreita marjoja vähän liioitellun paljon. Katson äidin kanssa vanhan elokuvan, jonka aikana äiti puhuu niin paljon että juoni menee ohitse. Mikään ei siis ole muuttunut.

Siskon keittiön pöydän ääressä tuntuu myös siltä, että mikä ihmeen kolme kuukautta. Juurihan olin täällä viimeksi.

90 –vuotias mummoni on muuttanut kesällä uuteen kotiin ja sanoo sen eteisessä minut nähdessään:

Ihan samalta näytät mutta hymyilet paljon enemmän. Kaikki on siis varmasti hyvin.

Mummoa kiinnostaa mitä Lissabonissa maksaa kahvikupillinen ulkona ja mitä kasvikset kaupassa. Ja ovatko ne ihmiset oikeasti niin kauniita? Minua huvittaa. Mummo on näemmä unohtanut sen ohjeensa komeimman miehen nappaamisesta.

Ja minulla kun oli jo kuvamateriaalikin messissä.

—-

Spent 11 days in Finland. That was good, weird and emotional.