Tulematon tunne

Ensimmäisen kuukauden ajan odottelen

sitä tunnetta. Sellaista hengityksen salpaavaa, epätodellista, onnellisen pakahduttavaa fiilistä:

Minä asun TÄÄLLÄ.

Turhaa odottelen. Sitä ei tule.

Ei tule, vaikka katselen kaupungin hienoimmilta näköalapaikoilta maisemia, juon viiniä auringon laskiessa kivoissa paikoissa, tuijottelen ihmisiä kansallispäivän hulinassa. Ei kun kävelen kotiin tuttua reittiä. Ei kun osaan mennä metrolla vaikka minne sujuvasti, eksymättä. Ei kun ostan kaupasta vessapaperia ja pyykinpesuainetta kuin kuka tahansa paikallinen ja opettelen kaasu-uunin käyttöä.

Ei mistään.

Rakastan tätä kaupunkia, siitä ei ole nyt kyse. Edelleen ihastelen päivittäin pastellisävyjä, laattojen pikkutarkkaa kuviointia, viinilasillisen hintaa, hedelmien maukkautta, valoa ja elämänrytmiä. Mutta en minä asu täällä. Tai siis toki asun, mutta ei elämäni oikeasti ole täällä. Olen pitkällä, vähän hidastempoisella lomalla, jolloin joka päivä en jaksa suorittaa niin paljon kuin lomalla yleensä. Siltä se vain edelleen tuntuu. Mutta antaa tuntua sitten, ajattelen.

Suosikkipaikkani tässä kaupungissa on vähän outo. Se ei ole hieno paikka, ei näköalapaikka, ei mikään minne veisin ihmisiä huokailemaan: kuinka kaunista. Se on arkinen ja tavallaan vähän epäpaikka, sellainen ohikulkupaikka, johon aina eksyy matkalla muualle. Mutta se on melkein ainoita paikkoja tässä kaupungissa, johon liittyy jo muistoja. Siksi tykkään siitä erityisesti.

Vuosi sitten istuin samassa paikassa, edessäni pikkuinen mukillinen ginjinhaa ja sanoin ääneen ekan kerran: Mieti jos asuisi täällä. Jossain näillä kulmilla. Sitten kittasin ginjinhan alas ja ajattelin: No joo, viime kesänä halusin asua Pariisissa ja sitä edellisenä San Franciscossa. Mutta minäpä asun Helsingissä.

Ja nyt sitten, eräänä sateisena lauantai-iltana päädyin taas samaan paikkaan, vähän vahingossa. Ah, tähänhän se katu veikin. No otanpa mukillisen punaviiniä, tässä näin, ihan yksin. Sitten se yhtäkkiä iskee, ihan oudolla hetkellä. Vähän nuhjuisena, ei minään huippuhetkenä. Katselen ohikulkevia ihmisiä ja huumekauppaa käyviä miekkosia.

Ei hitto. Minä muuten ASUN täällä.

Tietysti viereen istuu juuri silloin joku vähän epäilyttävä henkilö, joka alkaa tehdä tuttavuutta. Onneksi 1,20€ maksavan viinimukin jämät voi hylätä paikalle ja hipsiä kotiin.

Até amanhã, ehkä aamukahviaikaan, suosikkipaikka.

—–

First month in my new Lisbon life, I waited for the big feeling: the I actually LIVE here –feeling. I thought it would come on some magical moment: first evening or at some really amazing place with a view over the city. Waited and waited and it never came. I felt like being on long and slow vacation, not living here.

And then very unexpectedly, it happened. I was sitting outside having wine from a plastic cup in a not-so-fancy-kiosk on a rainy night, watching people go by and it suddenly hit me:

I live here.