Vuosipäivä
Vuosi sitten kävelin Helsingin telakkarannassa kuulokkeissa suosikkibiisini repeatilla. Aurinko paistoi jotenkin epätodellisen kirkkaasti ja lämpimästi naamaan. Oli juuri sellainen täydellinen sunnuntaipäivä, hieman väsynyt ja saamaton olo, mutta ei mitään velvoitteitakaan. Sellainen, jolloin ajattelee että ehkä olenkin pelannut korttini juuri oikein tässä elämässä, koska voin käyttää kokonaisen päivän ainoastaan kivoihin asioihin.
Kävelin tuntikausia pitkin suosikkipaikkojani Helsingissä ja olin onnellinen. Loppukesä, uusi syksy ja kalenteri täynnä kivoja juttuja. Heti huomenna.
Ja sitten yhtäkkiä vain päätin:
vuoden päästä en asu tässä maassa enää.
Vielä silloin en tiennyt miten ja milloin suunnitelmani tulisi toteutumaan. Jos joku olisi sen katsonut kristallipallosta, olisin ehkä kyyniseen tapaani tuhahtanut: Niin varmaan.
Nyt tuntuu että tuosta sunnuntai-iltapäivästä on pieni ikuisuus.
Siksi en osaa sanoa mitään siitäkään, missä kävelen vuoden päästä ja mitä soitan kuulokkeissani. Näitä samoja katuja ja sitä samaa biisiä vai kenties jotain ihan muuta.
Mutta yhdessä asiassa olen ainakin vähän jo muuttunut.
En enää vastaa ihan kaikkeen: En usko.
Koska kun kerran tekee jotain vähän uskomatonta, on seuraava uskomaton taas vähän lähempänä.
