Tarina yksinäisyydestä, joka sai melkein itkemään
April 16, 2018
En (varmaankaan) halua lapsia ja olen asian kanssa aika sinut. Sitten joskus kuitenkin tulee mieleen että mitä hittoa sitten kun kaikilla muilla on lapsenlapset ja kaikkea muuta, mitä minä sitten teen?
Olenko yksinäinen vanhuksena? Miten sen voisi estää? Millaista edes on olla vanhus sitten joskus kolmenkymmenen vuoden päästä?
Tässä tarina Japanista, jonka luettuani teki mieli laittaa kaikille hyville ystäville vannotusviesti, että LUVATKAA ETTÄ OLLAAN YSTÄVIÄ VIELÄ VANHANAKIN.
Kuvankaappaus jutusta.
—-
This story about old lonely Japanese people made me cry.
Previous
Peruna (ja muut perusasiat)
Newer
7 Comments
sula
Olipas erikoinen artikkeli, mutta toisaalta ymmärrän hyvin. En usko, että vanhuus tulee olemaan samanlaista kuin nyt sitten kun me olemme vanhoja. Tulevaisuudessa on paljon enemmän ihmisiä kenellä ei ole lapsia tai puolisoa ja ketkä ovat pitäneet ystävät elämässään pitempään. Yhteydenpito ystäviin on myös paljon helpompaa nykyään. Uskon vahvasti, että meidän vanhuusaikamme tulee olemaan paljon sosiaalisempaa kuin nykyvanhusten. No worries!
saarah
Toi on kyllä totta, yhteydenpito on ihan erilaista ja varmaan asiat kehittyvät vieläkin ties mihin suuntaan ennenkuin on itse vanha. Ehkä meillä on kaikilla sitten joku robottiystävä ainakin 😀
mies
Entä jos maailma on ns. vitusti kamalampi paikka silloin kun me olemme vanhuksia? Erityisesti läntinen maailma, kehitysmaathan ovat monet todella kamalia paikkoja tälläkin hetkellä. Ei ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että länsimaissa elämä jatkuu vakaana ja turvattuna meidän vanhuusaikanamme.
sanninen
Äiti säälii minua, kun en halua lapsia. Hän aina suree, että kuka minusta sitten pitää huolta vanhana? Mutta mikä oletus se edes on, että lapsenlapset pitäisivät minuun yhteyttä. Eihän se edes ole heidän velvollisuutensa. Itsekin näen toista mummuani vain noin kerran vuodessa (hän on minulle hyvin rakas ja läheinen!) ja toista vielä harvemmin. Ystäväpiiri taas on todella laaja ja luja ja siihen jaksankin luottaa- myös vanhuudenpäivinä.
saarah
Samat mietteet! Mäkin nään mun isovanhempia tosi harvoin mikä on lähinnä just välimatkasta kiinni 🙁 Mut ajattelen samallalailla kun sä että ystäväpiiristä kannattaa tehdä laaja ja luja niin siitä riittää iloa sitten vielä vanhanakin 🙂 Ollaan kyllä suunniteltu ystävien kanssa jo vuosikaudet mummokommuunia. Se ois ihana!
Vierailija
Oma mummoni on aina ollut tosi sosiaalinen ja hänellä on ollut jopa minua parikymppistä sinkkunaisia kiireisempi sosiaalinen elämä. Kuitenkin viime vuosina elämän karu totuus on käynyt selväksi. Mummokaveritkin vanhenevat, alkaa tulla kaikenlaista kremppaa ja vaivaa ja joka kerta mummoa tavatessa saa kuulla kuinka joku kaveri on kuollut tai murtanut lonkkansa. Lähmmistä ystävistä ja sisaruksista ei ole enää kuin pari jäljellä.
Vanhuksena ei myöskään pääse enää liikkumaan itsenäisesti samalla tavalla, joten kyllä ne olemme me lapsenlapset ja lapset, jotka mummoa roudaavat kavereita tapaamaan.
En silti sanoisi että kenenkään pitää tehdä lapsia vain sen vuoksi että vanhuksena joku käy velvollisuudesta katsomassa.
saarah
Joo, samaa mieltä. Ei lapsia kannata hankkia vaan siksi että olisi vanhana seuraa, ei se sitä takaa. Mutta toki varmasti auttaisi estämään yksinäisyyttä 🙂
Mun mummo on yli yhdeksänkymmentä ja oli jotenkin pysäyttävää kun se sanoi että lähes kaikki sen tuttavat ovat jo kuolleet…