Ne valkoiset seinät ja lattia

Helsinki, vanha kotikatu, mutta oman kodin summerissa eri nimi.
Painan sitä ja kävelen tuttuja jyrkkiä rappusia pitkin.

Katselen vinttikomeroon tungettua omaisuuttani ja kaikki näyttää niin kovin surulliselta. Tuolla tyhjiöpussissa suosikkineuleeni mytyssä, tuolla ihanat tyynyliinat ja tuossa laatikossa kaikki ne kauniit astiat, joita keräilin vuosikausia. Täällä; laatikoissa, pusseissa ja tyhjän panttina.

Tulen paikalle kolmen kangaskassin kanssa valmiina tunkemaan mahdollisimman paljon tavaraa mukaani. Sitten katselen hetken hiljaa sitä tavaravuorta, avaan yhden laatikon ja otan sieltä kahvikupin, toisesta talvitakin ja kolmannesta pöytäliinan. Enkä halua mitään muuta.

Vanha elämä olkoon siellä laatikoissa ja tyhjiöpusseissa. Odotelkoon siellä vaan. Minä kun en tarvitse näitä tavaroita juuri nyt. Nyt on se aika elämässä, kun teen salaatin rumaan taikinakulhoon, kuljen siinä neljä vuotta vanhassa takissa ja en omista kuin yhdet pussilakanat.

Ne valkoiset seinät ja lattia, joita rakastin vuosikausia, eivät enää kuulu minulle. Koti on täynnä toisen tavaroita, jotka eivät sovi sinne. Ihan eri feng shuit muuten, ajattelen mielessäni. Se ei ole enää kotini

mutta se ei oikeastaan tunnu yhtään miltään.

Istun bussissa läpi syyskuisen pimeän kaupungin, pitkin tuttuja paikkoja. Mieleen tulvii muistoja, mutta en oikeastaan kaipaa tämän kaupungin kaduille yhtään.

Onneksi. Koska jos nyt haluaisin tänne takaisin,

olisi se ihan typerää.

—–

I went back to my old home. Everything looked so different.
I really miss it and then again: not at all.