Älä kysy multa mitä uutta

Kun epäreiluus on juuri se pahin asia,
huokaisee ranskalaiskämppikseni minulle keittiössämme eräänä maanantai-iltana. Kestän paljon kaikkea muuta, mutta epäreiluutta en. Enkä ghostaamista, hän lisää ja laittaa hirveän määrän juustoa leivän päälle. 

Ah, tiedän,ja siis ghostaaminenhan on just epäreiluinta, huokaan takaisin. Nojaan tiskipöytään ja yritän olla auttavainen, vaikka olen niin sotkussa omien ajatustenikin kanssa etten tiedä mitä oikeasti sanoa. Olen alkanut yhä useammin sellaisissa tilanteissa toimimaan näin: sitä vastoin että yrittäisin kamalasti (minulle ominaisella tavalla) neuvoa, saatan vain sanoakin: en tiedä mitä sanoa. Usein se on parempi kun ne neuvot, joita yrittää hätäpäissään äkkiä keksiä. 

Ihmissuhdeasioihin vastaan nykyisin usein myös sanomalla että kyseinen aihe ei ole erityisosaamiseni piirissä. Kysy joltain muulta hei. Hah. 

Tavallaan totta, mutta ihmissuhteista jauhaminen, mitä sitä ihmiset muutakaan tekisivät päivät pitkät. Itseasiassa haluaisin maailman eniten olla juuri nyt esimerkiksi Pariisissa (tai missä tahansa tunnelmallisessa kaupungissa), istua lämpimän sateisena kesäyönä katukahvilassa puhumassa ihmissuhteista vielä yhden lasillisen verran. (Oi, se kuulostaa aivan ihanalta).

Noudatamme kämppikseni kanssa myös molemmat samaa kaavaa ongelmissamme:
ensin yritetään urheilla päässä kehää kiertävät ajatukset hittoon. Hikoilla ne pois.
Hän menee joogaan joka ilta ahdistavalla viikolla, minä taas juoksemaan puistoa ympäri. Kun palasin Tokion reissultani viime loppuvuonna, tipahdin järjettömään pariviikkoiseen viha-masennus-epätoivosynkkyyteen, jota pahensi myös hirveä syyllisyys siitä että en osannut olla onnellinen juuri tapahtuneesta Tokion reissustani. Synkistelin vain sen loppumista ja arkeen palaamista ja sitä, etten koskaan voisi asua Tokiossa vaikkapa vuotta ja että olen entistä enemmän sekaisin kaikkien sellaisten ajatusten kanssa että missä maassa sitä asuisikaan loppuikänsä.

Sen kahden viikon aikana kämppikseni tiedusteli minulta kuinka usein käynkään lenkillä. Vain niinä päivinä kun tuntuu siltä että pää hajoaa, vastasin iloisesti. Mutta olet käynyt nyt viikon ajan joka ikinen päivä, hän huomautti. 

Toinen keino on tietysti se, että istuu alas, ehkäpä juuri katukahvilaan, tilaa viiniä ja paikalle ihmisen, jonka kanssa on helppo puhua. Sanon nykyisin myös näin – jonka kanssa eikä jolle on helppo puhua. Oma huono (kaksos)ominaisuuteni kun on aina ollut se, että pystyn kyllä itse avautumaan vaikka kaupan kassalle, mutten aina muista kiinnittää tarpeeksi huomiota siihen, kysyinkö toisenkin kuulumisia ja ongelmia. 

Mitä uutta kuuluu, siinä tosin on myös kysymys joka saa minut toisinaan kavahtamaan. Kun aina ei jaksaisi edes olla rehellinen ja kertoa kaikkea sitä. Tai sitä ettei kuulu helvetti yhtään mitään uutta enkä ole päässyt vanhoista kuulumisistakaan vielä yli. 

Mitä olet ajatellut viime aikoina, muotoili eräs ystäväni tuon kysymyksen kerran uuteen uskoon. Musta se on kivempi niin, hän sanoi. Ihan totta, niin onkin. 

Tai sitten kuten Paperi T muotoili sen kuulokkeissani eräällä(kin) iltalenkillä:
Mistä sä oot juopunut viimeks? Mistä sä oot luopunut viimeks?

Ah, siinä onkin aihe toiselle postaukselle. Tänä kesänä kun olen tehnyt paljon molempia.